Itsenäisyyspäivän päiväjuhlan juhlapuhe Haapajärvellä 6.12.2010 

Räjähdelaitoksen Haapajärven Varikon päällikkö

Everstiluutnantti Jukka Nikkari 

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät naiset ja miehet 

Aloitan tämän juhlapuheen esittämällä teille kysymyksen. Mitä itsenäisyys on ja mitä se meille itse kullekin merkitsee? En odota siihen vastausta, enkä itsekään pyri siihen vastaamaan, vaan olkoon kysymys taustalla, jota vasten itsenäisyyttä ja sen merkitystä tarkastellaan. Tapani mukaan tarkastelen nykyistä itsenäisyyttä ja siihen johtanutta kehitystä historiallisista ja geopoliittisista lähtökohdista kulttuuria kuitenkaan unohtamatta. Näin siksi, että historiasta löydetään viitekehys tämän päivän itsenäisyydelle. 

Ensimmäiset dokumentoidut vuosisadat, eli noin 600 vuotta Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa ja aikansa suurvaltaa, eli melko paljon kauemmin kuin esimerkiksi nykyinen Ruotsin maakunta Skåne, joka liitettiin Ruotsiin vasta 1650-luvulla. Suomen liittäminen Ruotsiin on alkuvaiheiltaan, eli ensimmäisestä ristiretkestä 1100-luvulla, varsin kiistanalainen ja varsinaisesti vasta Birger-jaarlin toimia 1200-luvun alkupuolella voidaan pitää Suomen tunnetun historian alkuna ja maan katsotaan liitetyn Ruotsiin. Ensimmäiset Suomea koskevat kirjalliset merkinnät löytyvät Ruotsin arkistoista vuodelta 1253. Hetimiten Turkuun alettiin rakentaa linnaa ja melko pian sinne perustettiin yliopisto.  

Elämä Suomessa lienee ollut ruotsalaisesta näkökulmasta varsin ankeaa varsinaisen sivistyksen ollessa Saaristomeren länsipuolella. Suomalaiset metsäläiset kelpasivat kuitenkin erinomaisesti kuninkaan sotajoukkoihin miehistöksi upseeriston tullessa emämaan aatelista. Vuosisatoja kuninkaat kävivätkin sitten sotia ja aina viimeiseen suomalaiseen saakka. Ruotsin vallan aikaa leimaavat monet sodat ja sitä kautta Suomeen kohdistuneet rasitukset, mutta toisaalta myös sivistys alkoi vähitellen painua metsäläisten kalloihin, jos ei muuten niin kirkon pakottamana. Lainsäädäntö kehittyi ja muutenkin eurooppalaiset aatteet levisivät maahamme. Suomalaisten elosta ja varmaan myös kuolosta päätti kuitenkin Ruotsin kuningas lääninherroineen. 

Ruotsin vallan ajan päätti hävitty Suomen sota 1808 - 1809. Ruotsin ja Venäjän raja määritettiin Tornionjoelle, vaikka venäläiset joukot olivat edellisenä talvena syvällä Keski-Ruotsissa. Rajan sijaintiin saattoi osaltaan vaikuttaa kuninkaan ja tsaarin sukulaisuussuhde. Tässä tapauksessa Suomen kohtalosta päättivät Venäjän tsaari ja Ruotsin kuningas, eikä suomalaisilla ollut siihen mitään sanottavaa. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna Venäjälle tapahtui rauhassa strateginen virhe, tai sitten sen voimat vain oikeasti loppuivat. 

Venäjän vallan kausi alkoi positiivisessa ilmapiirissä. Porvoossa kokoontuivat säätyvaltiopäivät jo 1809, lait ja kieli säilyivät ja kulttuuri kehittyi, mutta Suomen asemasta viimekädessä päätti Venäjän tsaari. Venäjän vallan aikaa leimasi voimakas kulttuurillinen ja teollinen kehittyminen aina kauden viimeisiin vuosiin käännyttäessä 1900-luvulle. Metsäläisistä tuli vähitellen varhaisteollisen yhteiskunnan jäseniä. Tämä aikakausi on myös Suomen historian pisin yhtäjaksoinen rauhan kausi, vaikka Krimin sota 1800-luvun puolivälissä käytiinkin. Se ei kuitenkaan vaikuttanut koko kansaan. Mitä nyt englantilaiset kävivät vähän ammuskelemassa Ahvenanmaalla ja Pohjanlahden rannikolla ja joku tarkka-ampujapataljoona oli Krimin maarintamalla. 

Venäjän vallan kausi päättyi tunnetusti Suomen itsenäisyysjulistukseen 6.12.1917 ja Neuvosto-Venäjän silloisen johtajan V I Leninin tunnustaessa Suomen itsenäiseksi valtioksi. Tätä seurasivat nopeasti muiden valtioiden tunnustukset. Tässä yhteydessä tapahtui Venäjän toinen strateginen virhearviointi. Lenin lienee lähipiireineen oikeasti uskonut vallankumouksen voittoon myös Suomessa ja Suomen liittymiseen yhtenä neuvostotasavaltana Neuvosto-Venäjään. Toisin kuitenkin kävi. Valkoiset voittivat keväällä 1918 käydyn vapaus- tai sisällissodan tai miksi tätä synkkää vaihetta Suomen historiassa nyt halutaan kutsuakaan. Suomi pysyi itsenäisenä tasavaltana. 

Itsenäisyysjulistuksen antaneita poliitikkoja täytyy kunnioittaa todellisina suomalaisina ja kansanystävinä ja henkilökohtaisesti äärimmäisen rohkeina henkilöinä, koska heillä oli rohkeutta ottaa tämä historiallinen askel. Asiahan olisi voinut mennä aivan toisin ja lopputulos olisi ollut henkilökohtainen katastrofi maanpetoksesta tuomittuna. 

Itsenäistymisen jälkeen Suomen toimia leimasi syvä epäluulo entistä isäntää ja nykyistä itäistä naapuria kohtaan. Neuvosto-Venäjän sisällissotaan osallistuttiin tavalla jos toisellakin. Perustettiin retkikuntia, suomalaiset palkkasotilaat mellastivat Karjalassa ja laadittiin huimia sotilaallisia suunnitelmia Pietarin valtaamiseksi ja bolsevikkien kukistamiseksi. Niin vain kävi, että kiville meni sekin yritys ja bolsevikit jäivät Venäjällä valtaan. Muuten Suomi uskoi kansainvälisessä toiminnassaan 1920-perustettuun Kansainliittoon kuin pässi suuriin sarviin, mikä virheeksi sittemmin huomattiin. Politiikan seurauksena syntyi talvisodan malli Cajander. 

Suurvaltojen politiikka on aina ollut ja tulee aina olemaan suurvaltapolitiikkaa ja sen Suomi sai kokea varsin pian. Tultaessa 1930-luvun loppupuolelle Hitlerin Saksa oli nouseva suurvalta ja Stalinin Neuvostoliitto oli Suomen epäilyttävä naapuri. Kaikkien Euroopan valtioiden yllätykseksi ensin mainitut solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Euroopan pienet valtiot jaettiin suurvaltojen etupiireihin. Kaikkihan tietävät, mitä suunniteltiin suomalaisten kohtaloksi. Sopimuksen tarkoituksena lienee etupiirijaon ohella ollut vain ajan pelaaminen ennen lopullista yhteenottoa sopimuskumppaneiden välillä. 

Toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan, johon pian liittyivät Neuvostoliiton joukot. Suomessa talvisodan nimellä tunnetut Leningradin sotilaspiirin syyssotaharjoitukset alkoivat sitten 30.11.1939. Vain vaivoin suomalaiset joukot kestivät sodan rasituksia ylivoimaista vihollista vastaa ja voimien ollessa äärimmillään viimeisen kestokyvyn rajoilla solmittiin rauha 13.3.1940. Tätä rauhansopimusta voitaneen pitää Neuvostoliiton näkökulmasta kolmantena strategisena virheenä. Jos Isä Aurinkoisella olisi ollut taikurin kristallipallo, niin hän tuskin olisi rauhaa solminut, vaan olisi ponnistanut kaikki sotilaalliset voimansa äärimmilleen, murtanut suomalaisten joukkojen selkärangan, valloittanut Suomen ja edennyt Pohjois-Ruotsiin ja edelleen Pohjois-Norjaan. Miksi näin? Koska kristallipallosta hän olisi nähnyt, että Hitlerin operaatio Tanskaan ja Norjaan oli alkamassa ja todellisuudessa oli kyse Pohjois-Ruotsin rautamalmista, jonka Saksa näin ollen voitti. Suomen kohtalosta päätti tosiasiassa Stalin. 

Välirauhan aikana Suomesta tuli käytännössä pakon kautta Saksan kumppani. Ilman sen ruoka- ja materiaalitukea Suomen tilanne olisi ollut mahdoton Saksan tukkiessa Tanskan salmet ja tehdessä yhteistyötä Ruotsin kanssa. Päätös oli suomalaisten, mutta mahdollinen nälkä lienee auttanut päätöksenteossa. 

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 Suomessa oikeasti uskottiin menetetyn alueen takaisin valtaamiseen ja taisipa joku uskoa jopa Neuvostoliiton kukistumiseen Saksan voittamattomana pidetyn sotakoneen edessä. Taas kävi toisin, Saksa hävisi, Neuvostoliitto voitti, suomalaiset saivat taas köniinsä, mutta ehkä sittenkin rauha voitettiin, koska itsenäisyys säilyi ja maata ei miehitetty. Suomen kohtalosta päättivät taas muut kuin suomalaiset, taisi olla niin sanotut kolme suurta eli Roosevelt, Churchill ja Stalin. Osa Suomen poliittisista ja sotilaallisista johtajista Mannerheimia lukuun ottamatta todettiin sotasyyllisiksi ja laitettiin vankilaan. Tässä suhteessa onni oli suomalaisten puolella, kun taas saksalaisille kävi vähän huonommin. 

Arvoisat veteraanit, kunnia itsenäisyyden säilymisestä kuuluu teille. 

Toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut voimakkaan taloudellisen ja kulttuurillisen kehityksen aikaa. Suomen poliittisen johdon taiteilu idän ja lännen välissä vaikuttaa näin jälkikäteen harakan touhuilta tervatulla sillalla. Virallisessa Suomessa vannottiin YYA-sopimuksen nimeen, mutta maakunnassa uskottiin mahdollisen vihollisen edelleen tulevan idästä ja jos se tulisi jostain muualta, se olisi koukannut. Suomen poliittiset johtajat pitivät lippua pystyssä niin YK:ssa, Pohjoismaiden neuvostossa, ETYK:ssä ja lopulta myös Euroopan neuvostossa. Samalla suomalaiset sotilaat niittivät arvostusta rauhanturvaamisen saralla. Näin jatkettiin aina vuoteen 1991 saakka. Todellisuudessa Suomen asemasta päättivät Neuvostoliiton, USA:n, NATO:n, Varsovan liiton ja EEC:n johtajat, omien poliitikkojen luoviessa enemmän tai vähemmän sivustakatsojien roolissa.  

Maailma mullistui lähes kertarysäyksellä 1991. Lähes ikuisena pidetty Neuvostoliitto hajosi ja kylmä sota sellaisenaan päättyi. Saksat yhdistyivät ja Baltian maat itsenäistyivät uudelleen. Myös NATO joutui identiteettikriisiin potentiaalisen vihollisen kadotessa. Neuvostoliiton perillisen Venäjän talous oli kuralla ja sotilaallinen voima rupesi happanemaan latoihin huollon puutteessa. Maailmalla oli toinen toistaan fiksumpia talouden ja sotilasstrategian asiantuntijoita, jotka maalailivat kuviaan Venäjän surkeasta tilasta ja heikkoudesta. Eräs suomalainen venäläisyyden tutkija totesi, että Venäjä ei ole ikään niin vahva miltä näyttää, mutta aina se on Suomelle liian vahva. 

Euroopan järjestäytyessä uudelleen Suomi valitsi oman suuntansa hakemalla Euroopan unionin jäsenyyttä niin taloudellisena kuin turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Järjestettyä kansanäänestystä voidaan tavallaan pitää omana valintana itsenäisyydestä tai ainakin sen tasosta. Aina aikaisemmin joku muu oli tosiasiassa päättänyt suomalaisten puolesta 1917 itsenäisyysjulistusta lukuun ottamatta. 

Hyvät kuulijat.  

Teitä varmaan ihmetyttää, että olen puhunut ainakin yhtä paljon Venäjästä ja sen strategisista virhearvioinneista Suomen suhteen, kuin Suomesta ja sen itsenäisyydestä. Nämä kuitenkin liittyvät oleellisesti yhteen. Suomi on Venäjän naapuri, vaikka kylmän sodan aikaisessa vitsissä USA:n presidentti Kennedy kertoikin pääsihteeri Hrutseville nähneensä unta, että vuonna 2000 Suomen ja Kiinan rajalla olisi ollut joitakin kahnauksia.  

Edelleen uskon, että te odotitte enemmän maanpuolustukseen ja puolustusvoimien tilaan liittyvään juhlapuhetta, koska sotilas on sitä pitämässä. Olkoon se muiden tehtävä, koska todellisuudessa poliitikot määrittävät uskottavan puolustuksen tason, mutta joka tapauksessa puolustusvoimat ovat lähivuosina suuren muutoksen edessä. Tämä koskee myös Haapajärveä. Muutostarpeeseen vaikuttavat osaltaan väestön ikääntyminen, ikäluokkien pieneneminen, puolustusmateriaalin kallistuminen ja uhkien muuttuminen. Poliitikkojen ja puolustusvoimien ylimmän johdon on päätettävä kehitetäänkö puolustuskykyämme länsimaisen vai venäläisen uhka-analyysin mukaan. Lännessä panostetaan huipputeknologiaan ja kriisinhallintaan, idässä taas määrään ja perinteiseen sodankäyntiin. 

Mielestäni kaikki vanha ajattelu aluepuolustuksesta ei ole virheellistä ja uusi ajattelu uusine uhkineen oikeaa. Pinta-alaltaan Euroopan viidenneksi suurinta ja harvaan asuttua maata ei suuren hädän hetkellä puolusteta muutaman kymmenentuhannen ukon kenttäarmeijalla ja huipputeknologialla, vaan siihen tarvitaan edelleen kansan syviä rivejä, jokaista miestä ja naista sekä uhrautuvuutta yhteiseksi hyväksi.